Taru sormusten herrasta

saattue

Turun Kaupunginteatteri 21.2.2018

Taru sormusten herrasta on niitä projekteja, joista ei etukäteen oikein tiedä, kuuluvatko ne kategoriaan uhka vai mahdollisuus. Pelkästään laajan trilogian tiivistämineen mielekkääksi yhden illan näytelmäksi tuntuu vähintäänkin haastavalta. Tolkienin teos on myös yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Olen vuosien varrella ehtinyt sekä lukea kirjat että katsoa Peter Jacksonin elokuvatrilogian moneen kertaan. Edellisestä lukukerrasta on nyt ehtinyt vierähtää hetki, mutta painotan kirjoja: pidän elokuvista todella paljon, mutta valitan niiden vioista ja puutteista yhtä intohimoisesti kuin rakastan niiden hyviä puolia. (Tämä asenne saattaa näkyä tässäkin arviossa.) Näistä lähtökohdista suhtauduin Turun Kaupunginteatterin näytelmäversioon ennalta enemmän varovasti kuin innokkaasti. Aivan teatterikäynnin korvalla alkoi kuitenkin jo vähän kutkuttaa, niin hienoja kuvia teatteri julkisti. Meni syteen tai saveen tai Mordoriin, näin iso ja kunnianhimoinen projekti on tapaus, jonka sietääkin kutkuttaa.

Kuvat eivät valehdelleet, Kaupunginteatterin Sormusherra näyttää uskomattoman upealta ja aivan Keski-Maalta. Jäin miettimään, mistä tämä lopulta johtuu, mistä tulee koodi, joka ilmoittaa, että tältä näyttävät hobitit maanläheisine asuineen ja asumuksineen, tai tällaista on haltioiden ornamentiikka. Ensimmäinen ajatus väistämättä on, että elokuvista, mutten silti väitä, että näytelmä kopioisi elokuvia yksi yhteen. Elokuvien taustalta löytyvät Tolkienin kuvaukset, kirjojen kansikuvat, Sormusten herra -aiheiset kalenterit ja muut kuvitukset.  Jackson palkkasi kaksi eniten häntä kiehtonutta Tolkien-kuvittajaa luomaan elokuvien ilmettä, minkä takia elokuvien maailma tuntui minusta heti tutulta. Olinhan jo vuosia tuijottanut John Howen kuvia Gandalfista hatussaan ja viitassaan tai Gondorin sotilaista Minas Tirithin muureilla. Olisi ihme, elleivät elokuvat vaikuttaisi nyt tehtäviin tuotantoihin. Oli miten oli, kaikki näyttää hyvältä ja ”oikealta” ja se lienee tärkeintä.

Mutta voi hyvät hyssykät, miten se on luotu. Visuaalinen maailma on lumoava, tekninen toteutus todella taitava. Nostan hattua koko siitä vastaavalle tiimille suunittelijoista live-esityksen toteuttajiin, melkoisia velhoja kaikki tyynni! Suuressa seikkailunäytelmässä monine tapahtumapaikkoineen vaihdokset tapahtuvat täsmällisesti ja sujuvasti, lavasteet liukuvat pois ja uudet paikoilleen nopeasti mutta luontevasti kuin maisema liikkuvan junan ikkunassa. Mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä on käytetty roppakaupalla. Hahmoista pidin eniten mustista ratsastajista, jotka kirjoissakin ovat pelottavimpia. Niistä välittyi se sama hyytävän kiehtova uhka kuin ensimmäisestä lukukokemuksestani synkkänä ja myrskyisenä syysiltana kauan, kauan sitten. Entit olivat myös mainioita. Ihan kaikki ei sentään täysin onnistunut, balrog ei ollut erityisen pelottava ja vuorenpeikko muistutti epäonnistunutta Michelin-miestä. Puvustus oli muuten upeaa, mutta tasan eivät käyneet statistihaltioiden onnenlahjat, toiset olivat juuri niin elegantteja kuin haltioilta voi odottaakin, toiset olivat ilmeisesti menossa joko euroviisuihin tai amerikkalaisiin häihin morsiusneidoiksi. Nämä ovat kuitenkin vain piskuisia sivuseikkoja, kokonaisuutena visuaalinen ilme on todella vaikuttava.

Samalla kun nautin visuaalisesta annista, sisältö herätti ristiriitaisempia tunteita. Kuten sanottu, Sormusten herran kaltaisen trilogian tiivistäminen yhden illan näytelmäksi on vaikea tehtävä, joka edellyttää paljon valintoja ja typistämistä. Tässä näyttämösovituksessa tehtiin hyvä päätös seurata pääasiassa sormusta ja hobittien tarinaa yleensä, Frodon ja Samin lisäksi Merriä ja Pippiniä, ja karsia pääasiassa muualta. Kokonaan pois jäivät Rohan ja monet sivuhenkilöistä – Theoden, Éomer, Faramir, Denethor… Sen sijaan Tom Bombadil, jonka poisjättämisestä elokuvissa olin vain kiitollinen, on näytelmässä mukana. Tämä Tomppa ei onneksi käynyt kirjallisen versionsa tapaan hermoilleni, vaan istui hyvin tarinaan. (Mitä tämä kertoo Bombadil-faneille, en tiedä.) Minas Tirith vailla käskynhaltijaansa esiintyi vain jonkinlaisena kulissina, minne Aragorn retkueineen pölähtää ja ryhtyy saman tien kuninkaaksi, eikä muutamalla vaiteliaalla gondorilaisella sotilaalla ilmeisesti ole mitään sitä vastaan.

bombadil

Bombadilin Tomppa tuli hätiin

Monen suosikkihahmo jäi varmasti näytelmäversiosta puuttumaan, mutta valinnat ovat ymmärrettäviä. Itse asiassa tuntui, että kovempikin karsinta olisi saattanut olla paikallaan. Nyt esitys vaikutti monin paikoin liiankin pikakelauksenomaiselta. Tarina eteni vauhdilla ja hyppäyksittäin, mikä todennäköisesti viskaa tarinaa ennestään tuntemattomat toistuvasti kärryiltä. Faneilla ei sitä ongelmaa ole, mutta itse jäin muuten kaipaamaan johdonmukaisempaa, ehjempää kokonaisuutta.

Osa sormuksen saattueestakin jäi koko lailla statisteiksi. Legolas ja Gimli… no, he olivat siellä ja harrastivat pientä keskinäistä nokkapokkaa. Hahmoissa ei sinänsä ollut vikaa, heille ei vain jäänyt aikaa eikä tilaa. Boromir ei parilla puolinyyhkäisevällä repliikillä ehtinyt pelastaa kunniaansa eikä tämän kuolema herättänyt minkäänlaisia tunteita. Äkilliset käänteet ja tarve selittää juonta pikaisesti tekivät esimerkiksi Aragornin ja Arwenin hahmoista ja suhteesta välillä hiukan omituisia. Heidän tarinansa pysyi sinänsä hyvissä mittasuhteissa (toisin kuin ylettömästi romanssia vatvoneissa elokuvissa), mutta hahmojen kahden lyhyen vuoropuhelun muotoilussa oli toivomisen varaa. Niiden perusteella Arwen vaikuttaa enemmänkin laskelmoivalta kuin rakastuneelta – ensin haltianeito selittää varsin viileästi, ettei ole kuolevaisia varten, mutta kääntää yllättäen viittansa, kun Aragorn kruunataan kuninkaaksi ja ilmoittaa tälle lyhyesti, että tulee nyt kuitenkin herra kuninkaalle vaimoksi. Viimapään yhteenoton ja Frodon haavoittumisen jälkeen Aragorn puolestaan hyvin epäaragornmaisesti avautui toivottomasta Arwen-fiksaatiostaan täysin pyytämättä ja yllättäen syystäkin tyrmistyneelle hobitille. Ymmärrämme ahdistuksesi, mutta aika ja paikka, hyvä näytelmä-Aragorn, aika ja paikka! Löytyisikö sieltä Keski-Maasta Tinderiä?

Harmillinen on myös Éowynin kohtalo. Tämä ilmestyy täysin tyhjästä Pelennorin taisteluun, surmaa Noitakuninkaan, mutta jää sen jälkeen tapahtumien reunamille vailla tekemistä tai repliikkejä. Kaikkea ei voi saada, mutta itsellenikin tärkeä hahmo jäi nyt niin vähälle huomiolle, että kannattiko häntä ottaa mukaan ollenkaan? Näin irrallisten hahmojen merkitys jää hämäräksi. On kuin näytelmään olisi viime hetkillä survottu kirjan ja/tai elokuvien muistettavimpia kohtauksia best of -tyyliin ilman sen kummempia perusteita.

Tarinan rakenteelle ei tässä vaiheessa voi mitään, näyttelijäsuorituksille ehkä. Jotain on saattanut muuttuakin siitä, kun näin näytelmän vain viikkoa ensi-illan jälkeen. Sekä tekstissä että replikoinnissa oli ainakin ajoittaista kömpelyyttä (tämä on asia, mistä tunnun valittavan toistuvasti suomalaisia tuotantoja katsottuani). Oli kieli juhlavampaa tai rennompaa, se särähti välillä korvaani. Toiset näyttelijöistä tulivat sen kanssa kuitenkin paremmin toimeen kuin toiset, eikä se siksi aina häirinnyt mitenkään merkittävästi. Mutta mitä kummaa tapahtui Gandalfille? Muutoin hyväksi tiedetty näyttelijä lausui repliikkejä kuin Gandalf-karaokessa, hahmosta puuttui voima ja persoona. Rooli on niin iso ja tärkeä, ettei näin kuvittelisi käyvän. Pienempi hämmennyksen aihe oli muutoin vahva ja vaikuttava Galadriel, joka Frodon tarjotessa sormusta alkoi yhtäkkiä karjua. Ehkä tarkoituksena oli jäljitellä Jacksonin elokuvan kohtausta, jossa Cate Blanchettin ääni ja ulkomuoto muuttuvat oudoksi ja uhkaavaksi tämän kuvaillessa millainen kuningatar hänestä tulisi sormuksen vallassa. Karjunta ei kylläkään vastaa kohtausta ja näyttelijä olisi aivan varmasti pystynyt luomaan vaikutelman käyttämällä ääntään ja olemustaan hienovaraisemmin. Jälleen kerran: mitä ihmettä joidenkin näyttelijöiden ohjauksessa on tapahtunut?

Mutta oli näytelmässä toki paljon hyvääkin. Hobitit olivat oikein hobittimaisia, eloisia, hauskoja ja sympaattisia. Frodon ja Samin ystävyys ja sen koettelemukset tulevat hyvin ilmi. Pahoittelen, elokuvia tuntemattomat, mutta viittaan niihin taas kerran – puolustaudun sillä, että näytelmäkin tekee sitä jatkuvasti. Tiedän, etten ole ainoa, joka ei pitänyt Frodon ja Samin roolien epäsuhdasta elokuvissa: näytelmässä hahmojen tasapaino on kohdillaan. En ole aivan varma, tuleeko Frodon henkinen taistelu sormuksen valtaa vastaan täydellisen hyvin esiin tässäkään, mutta kyllä se kuitenkin näkyy. Sam on hiukan yksinkertaisen oloinen, mutta lojaali ja tukeva (anteeksi sanaleikki) kuten kirjan Sam, eikä tämän roolia ole paisuteltu Frodon hiljaisen sankarillisuuden kustannuksella. Samille kirjoitettu repliikki tämän onnistuessa örkintorjunnassa, ”Näin se käy, kun ei osaa!”, taisi olla yleisön suosikki.

klonkkuHahmoista parhain taitaa kyllä olla huikea Klonkku. Klonkku matelee, juonii, kalastaa, herjailee ”paksua hobittia”, köhii, sihisee ja käy skitsoja keskusteluja itsensä kanssa juuri niin klonkkumaisesti kuin pitääkin. Näytelmässä on myös stuntti-Klonkku, joka muun muassa mönkii pää edellä alas seiniä örkkien tapaan. Tämä toimii hyvin, vaikka yksi teatteriseurueestani muistutti, että ainakin kerran Klonkku tuntuu hädin tuskin kulisseihin kadottuaan tekevän teleporttimatkan näyttämön laidalta toiselle. No, kvantti-Klonkku on varmaankin seurausta pitkästä valtasormuksen kanssa vietetystä ajasta, ihmekös tuo.

Mukana on myös sirkuslaisia, jotka näyttelevät mustia ratsastajia, örkkejä ja satunnaisia haltioita ja tekevät stuntteja ja taistelukohtauksia. Taistelut ovat näytelmässä lähinnä muutaman hahmon kahakoita kuin joukkokohtauksia, mutta se riittää mainiosti. Useissa rooleissa huhkiva joukko tekee hienoa työtä ja on tärkeä osa Keski-Maan kuvausta.

Mainitsin jo aiemmin joidenkin hahmojen irrallisuudesta: odottamattomin ilmestys oli Sauronin suu, joka oli ilmetty vampyyri. Erittäin upea vampyyri, jonka seikkailuja olisin mielelläni seurannut toisessa yhteydessä, ja erittäin hyvin Sauronin suun roolin sisäistänyt tulkinta, mutta… vampyyri? Sauronin suu – hampaat – kulmahampaat – pahan manifestaatiot… näinkö ajatus on kulkenut? Kaipa vampyyrit olisivat Sauronin leivissä (kenties korruptoituneita haltioita, jotka eivät ole örkkiytyneet?), mutten ole koskaan kuullut Keski-Maan vampyyrikannasta. Jos niitä siellä olisi, Tolkien olisi aivan varmasti kirjoittanut niistä luvun tai kaksi. Mutta koska hahmo on hienosti näytelty ja koska se on oikein hyvä vampyyri, menköön. Vähän maailma tuntui nyrjähtävän, mutta sellaista se varmaan on lopun aikojen edellä.

Entä kokonaisarvio? Suosittelenko produktiota vai en? Kyllä, ehkä. Riippuu osin siitä, minkä nipoasteen fani olet (tämä kaikella rakkaudella ja ymmärtämyksellä, nipottajana itsekin) tai millaisesta kokemuksesta nautit. Oman kirjoista kumpuavan nipoisuuteni kanssa tulin kohtalaisen hyvin toimeen, mutta sisällöltään näytelmä tuntui monesti fanikuvaelmalta, johon on yritetty kaikesta pakollisesta karsinnasta huolimatta sisällyttää paljon katsojia miellyttäviä elementtejä sekä kirjoista että elokuvista. Toistan vielä, että ymmärrän tehtävän vaikeuden, en haluaisi itse joutua sovittamaan tällaista näytelmää – minulla on riittävästi ongelmia saada edes tästä tekstistä jollain tapaa koherenttia.  Mieltä jäi kuitenkin kaihertamaan, että jos kokonaisuutta ja repliikkejä olisi vielä rauhassa hiottu niin, että ne vastaisivat teknisen toteutuksen laatua, meillä olisi tässä järisyttävän upea näytelmä. Mutta katsojat ja kokemukset ovat erilaisia. Jos ajoittainen episodimaisuus sisäisen logiikan ja yhtenäisyyden kustannuksella ei häiritse hirveästi, tämä toimii varmaan hienosti.

Jotain kertoo varmasti sekin, että vaikka esityksen kesto on neljä tuntia kahdella väliajalla, se ei missään vaiheessa tuntunut pitkältä (sen sijaan jos Mordoriin ei mennä noin vain, niin ei kyllä naistenvessaankaan, varautukaa kanssakromosomiset pitkään jonotukseen). Ei edes ensimmäisessä näytöksessä, jossa oli mielestäni hiukan tyhjäkäyntiäkin. Kaikesta kritiikistä huolimatta viihdyin hyvin, nautin visuaalisuudesta ja oivaltavasta näyttämöllepanosta ja odotin uteliaana, mitä seuraavaksi tapahtuu. Noteerasin puutteiksi mieltämäni asiat, mutta ne häiritsisivät luultavasti enemmän uudella katsomiskerralla, kun kaikki on jo tuttua. Pitänee tosin mainita myös se, että pidän todella paljon ihan vain sen seuraamisesta, miten näyttämöllä tai elokuvissa luodaan maailmaa kaikkine yksityiskohtineen ja teknisine oivalluksineen. Haluaisin itse asiassa nähdä making of -dokkarin Kaupunginteatterin Sormusten herrasta, eikä kommenttiraidalla varustettu versiokaan olisi hullumpi, ja jos pääsisin kurkistamaan Puuparran sisuksiin, olisin luultavasti täpinöissäni koko loppuvuoden. Tästä huolimatta uskon vakaasti, että näytelmä tekee vaikutuksen myös niihin, joita kiinnostaa vain illuusio eikä sen toteuttaminen – tätä näytelmää on julmetun upea katsoa. Kyllä se minusta suuri seikkailu on ja jos vain heittäytyy sen vietäväksi, viihtyy varmasti.

Ja tulinko jo sanoneeksi, että se näyttää hirmuisen hienolta?

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

Taru sormusten herrasta Turun Kaupunginteatterin sivuilla

puuparta

 

Mainokset

One thought on “Taru sormusten herrasta

  1. No tää kyl naulas omankin kokemuksen varsin hyvin. Sellaiselle joka on lukenut kirjan kerran ja nähny leffan kerran toimii ehkä paremmin, kun ei ole muodostanut niin vahvoja näkemyksiä omaan päähänsä, mutta pysyy kuitenkin kärryillä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s