Huoneiden kirja

Ennakkonäytös 12.8.2021

Kuvat: Jesper Dolgov/Huoneiden kirja

"Tyttö kävelee tuulenpuhkomaan taloon, löytää vanhan taulukon, se ei ole kirjoitusta vaan merkkejä, merkit kuvia, kuvien takana kirjoitus, ja koska tyttö ei tiedä miten edetä talossa joka on suuri, sen lattiat risaiset, huokaavat hänen hengityksensä tahtiin, koska hän ajattelee että on monta tapaa kulkea asioiden halki, niitä kohti, koska hän ajattelee näin, hän ottaa merkit omikseen…” 
- Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

Jos jouduin hetken miettimään edellistä Huoneiden kirja -bloggausta, miten kirjoittaa tulevasta, ennennäkemättömästä taideteoksesta toistamatta vain jo muualta löytyviä faktoja, niin nyt kysyn, mitä voin kertoa vietettyäni kokonaisen illan tuossa mysteerien täyttämässä talossa. Se on jokaiselle kävijälle niin erilainen ja henkilökohtainen, että analysoida voi vain omaa kulkuaan. En halua kuvata huoneita, joissa kävin, koska en tahdo rikkoa tilojen yllätyksellisyyttä. Jos osaisin, kirjoittaisin kokemuksesta runon tai maalaisin taulun tai soittaisin sen sävelin, koska kaikkea en osaisi sanoiksi pukea eikä arkinen proosateksti tee sille oikeutta.

Toisaalta epäröinti kertoo jotain olennaista talosta: siihen reagoi aivojen lisäksi tunteilla, se vetoaa alitajuntaan ja saattaa kutitella uinuvaa luovuuttakin. Arvailin jo ennalta, että tämä voisi olla myös hieno johdatus taiteeseen niille, joita huolettaa taidemuseoiden arvokkuus tai ettei osaa katsoa teoksia ”oikein”. Kun taiteeseen voi kävellä sisään ja tunnustella sitä kaikin aistein, siitä tulee kokonaisvaltaisesti oma kokemus, joka on väistämättä aina oikea. Joka astuu Huoneiden kirjaan voi antaa ajatusten säkenöidä tai tunteiden läikähtää tietämättä miksi; ottaa vastaan tai torjua, vetäytyä ja hakeutua toisaalle, missä jokin vetoaa itseen enemmän; kulkea ja nauttia seikkailusta.

Yritän nyt kuitenkin tutkiskella talovaellusta hieman sekä tunneperäisemmältä kannalta että kokemusta ja kulkemista kevyesti analysoiden. Lukijana voit halutessasi valita, kumpaa reittiä seuraat, mystisempää polkua vai tukevin kengin käveltyä reaalimaailman käytävää. (Asettelu toimii parhaiten tietokoneen tai tabletin näytöllä, puhelimessa voi lähinnä tarkkailla, mihin kunkin kappaleen reuna on tasattu.) Välillä ne kohtaavat ja saattavat hieman sekoittuakin. (Oletan, että tiedät jo talon perusidean, muussa tapauksessa vieraile Huoneiden kirjan kotisivuilla tai lue ennakkobloggaukseni.)

Matkaan lähdetään kuin runon tyttö, asettumalla ihmishahmoisen vanhan taulukon eteen heittämään hopeista kolikkoa ja piirtämään viivoja hiekkaan, kunnes saadun merkin perusteella määräytyy kulkijan oma huone. Ensin suunnataan taulukon antamalle sisäänkäynnille, otetaan vastaan kulkijan reppu, vedetään henkeä – ja astutaan taloon. Keltaisella sisäänkäynnillä vastassani oli porraskäytävä. En ollenkaan tiennyt, mihin suuntaan lähteä, vain portaita ylös, siitä umpimähkään valitsemaani käytävään, tuntemattomaan.

Teos on upottava, mutta upottavuuden aste on varmasti yhtä yksilöllistä kuin talon kohtaaminen muutoinkin. Osa kulkijoista varmaankin hulahtaa siihen hetkessä, toisessa ääripäässä on meitä varautuneempia, jotka pulpahtelevat korkin lailla takaisin pinnalle koska ovat aina voimakkaammin tietoisia muiden ihmisten läsnäolosta ympärillään – eikä vähiten tällaiseen aikaan. Turvallisemmaksi olon teki toki se, että aivan kaikilla oli maski oikeaoppisesti kasvoillaan ja ainakin useimmat muistivat pitää myös etäisyyttä silloin, kun samassa tilassa oltiin hieman pitempään kuin ohittamisen vaatiman ajan.

”Tuulenpuhkoman talon” läpi todellakin tuntui käyvän tuuli ilmastointilaitteista, avoimista ovista ja ikkunoista. Kirjansivut havisivat ilmavirrassa, höyhenet värähtivät rappusilla, ilma vaihtui. Romanttinen ja käsitteellinen sekä käytännöllinen ja terveellinen käsi kädessä.

Upposin tunnelmaan kiistämättä parhaiten, kun tiloissa oli rauhallisempaa tai saatoin sulkea oven perässäni ja olla aivan yksin huoneen kanssa. Vilkkaimpaan aikaan reitinvalintaan vaikuttivatkin usein muut ihmiset – jos jossain tuntui olevan suurempi ihmiskeskittymä, käännyin toisaalle, jos jokin tietty kiinnostava huone oli varattu, jatkoin yleensä matkaa ja yritin harhailla myöhemmin takaisin tai pistäydyin joksikin aikaa sisäpihalle henkäisemään. Toki mieluiten kokisin talon lähes yksin, jos se olisi mahdollista, mutta voi ajatella niinkin, että väistely lisää reitin sattumanvaraisuutta tai on osa talon muuttuvaa luonnetta: jokin reitti on nyt ikään kuin sulkeutunut, mutta aukeaa taas myöhemmin

Sattumanvaraisuus ja muutos ovat oleellinen osa taloa. Mukaan saatu kartta kertoo missä päin eri huoneet ovat, muttei niiden tarkkaa sijaintia. Ne pitää vain löytää, samoin kuin oma reitti, joka rakentaa uniikin talokokemuksen.

Jos taloon suhtautuu kuin taidenäyttelyyn, jossa käydään järjestelmällisesti jokaisen teoksen luona, se olisi hiukan kuin suorittaisi talolle ruumiinavauksen: näet, mitä se on syönyt, muttet kuule, mitä se halusi sinulle sanoa. 

En tiedä, onko kenenkään edes mahdollista kokea taloa kokonaan, se on alati pienessä muutoksessa. Runojen hahmot liikkuvat huoneesta toiseen, jossain saattaa havaita esineitä, joita siinä ei edellisellä kerralla ollut, ikkunasta näkyy toisinaan jotain yllättävää, lepotauolla kahvilassa saattaa tapahtua jotain – tai sitten ei.
Uskon, että jos ei yritä nähdä kaikkea vaan antautuu mysteerin vietäväksi, näkee ja kokee lopulta enemmän.*)

Talossa oivaltaa, miksi runon tyttö arpoo reittinsä ja miksi muidenkin kannattaa tehdä niin. Se on metafyysinen teko, joka virittää kulkijan talon taajuudelle.

Talon yllä leijuu hienoinen metaforan tuntu, mutta siitä ei tarvitse kantaa huolta. Sitä voi hieman nuuskaista kun se hipaisee hiuksia leijaillessaan läpi huoneiden ja käytävien, tai olla siitä vain hämärän tietoinen mielensä sopukoissa.

Kiinnityin kokemukseen toden teolla kun olin löytänyt oman huoneeni ja sieltä viestin, joka lähetti minut kohti uutta huonetta toisaalla talossa. Aloin kiinnittää huomiota muihinkin piilotettuihin vihjeisiin, joskus seurasin niitä, joskus en. Kaivoin ehdotuksia myös kulkijan repusta, jonkin kohteen arvoin, toisen valitsin jonkin aivan hämärän logiikan perusteella, jota en enää edes muista – ehkä se olikin talo, joka kuiski korvaani. 

Vaelluksessa on sellaista seikkailun tuntua ja löytämisen riemua, mitä muistaa kokeneensa lähinnä lapsuudessa, mutta aikuisella twistillä – kuten Susiluodon runoissa, joissain teoksista on jotain hieman synkeää, pelottavaa tai häiritsevää (pidin siitäkin). Mutta syvällä käyvien ajatusten rinnalla käy keveämpi leikki, huikea mahdollisuus antaa mielikuvituksen villiintyä, kurkkia seinien läpi, kivuta majaan, sulkeutua komeroon, availla ovia ja kirjoja ja ihmeellisiä pieniä rasioita. 

(Todellakin, moniin esineisiin saa koskea luvan kanssa ja juuri siksi aivan kaikkialla on käsidesiä.)

Talo on väriä, ääntä ja liikettä; tuulta ja hiljaisuutta; musiikkia, valoa ja pimeyttä; arvoituksia, oivalluksia ja salaisuuksia; kauneutta, karheutta ja kauhua; naurua ja kyyneleitä. Tyyneimmilläänkään se ei ole jähmeä, se kuuntelee ja hengittää.

Kuvittelin toisinaan nähneeni taatusti elottoman ja liikkumattoman hahmon liikahtavan. Liekö talossa myös kummituksia – jonotin useamman tovin kylmiöön, jonka piti olla varattu. Ajan kuluessa epäilykset heräsivät ja hovimestari koputti ovelle, hiljaisuuden yhä vallitessa avasi sen. Tyhjä.

Yllätyksekseni koin päivän ehkä merkityksellisimmän hetken aivan illan päätteeksi kun istuin väsyneenä sisäpihalla muun yleisön kanssa ja katselin, miten maitovalas ui ilman halki leipurien laulaessa – tuntui kuin olisin liittynyt johonkin omalaatuiseen kulttiin ja seuraisin parhaillaan sen mysteerimenoja. Tavallaan niin olinkin, mitä parhaimmassa mielessä; olin osa taiteen ja kulttuurin ja avoimin mielin seikkailevien kulttia.

Kun poistuimme joukolla pihalta ja jätimme yksi kerrallaan kolikkomme hovimestarille, yksilöllinen kokemus nivoutui sanattomasti yhteiseen. Tunne oli niin odottamaton, että henkeni melkein salpautui hetkeksi. Aplodeja, hymyileviä ihmisiä purkautumassa Huoneiden kirjasta pihalle, missä viereisen talon kattolokit tervehtivät meitä omalla jäähyväislaulullaan elokuisen illan hämärtyessä. Liikutus törmäsi iloon ja riemuun ja purkautui tällä kertaa vapautuneeksi nauruksi.


Kotimatkalle lähti ulkoisesti lähinnä hien ja käsidesin löyhä yhteenliittymä, mutta kaiken korona-apatian jälkeen vintissä vilkkui jo hieman valoa. Eikä se – ehkä – ole vain hullu nainen ullakolla.

Paria päivää myöhemmin unissa on outoja huoneita ja askeleet hakeutuvat yhä mielessä kaikuvien runojen rytmiin. Talo on juurtunut sydämeen ja sinne piiloutuneena seurannut kotiin.

* * *

Huoneiden kirjan kotisivulle

*) EPILOGI

Mietin etukäteen, liekö houkutus nähdä aivan kaikki liian suuri: tavallisesti haluan koluta tarkkaan talojen ja museoiden joka kolkan. Toinen vaihtoehto oli, että yhtäkkiä ihmisten läheisyyteen ja lukuisten ärsykkeiden keskelle hypättyäni uupuisin hyvinkin nopeasti. Jälkimmäinen skenaario alkoi näyttää todennäköisimmältä, kun päivästä tuli minulle aivan liian kuuma ja jouduin kampeamaan itseni liikkeelle särkylääkkeen voimin. Totuus oli kuitenkin jotain siltä väliltä: aloin ennen pitkää väsyä, mutta ihmetys piti minut liikkeellä, olin utelias, mutta jättäydyin maltillisen kylläisyyden tunteeseen, vietin talossa koko illan, mutten käynyt jokaisessa huoneessa. Otin myös aikaa olla ja sulatella kokemusta hiljakseen.

Jos haluatte vaihtaa kokemuksia, kommentteihin voi perustaa spoilerisektion. 🙂 Kommentointi edellyttää sähköpostiosoitteen antamista, mutta se ei tule näkyviin minnekään, edes minulle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s