Aurinkobaletti 12.3.2022
Minkään teoksen synty- ja esitysprosessi ei liene koskaan aivan suoraviivainen, mutta korona-aika on tehnyt kaikesta entistä mutkikkaampaa. Osansa siitä on saanut myös Aurinkobaletin tanssijan Patrick Di Quiricon esikoiskoreografia Emho, joka joutui odottamaan elävän yleisön kohtaamista kaksi vuotta. Siihen saakka teos vieraili katsojien kotona digitaalisesti: ensimmäisen ensi-iltansa Emho sai osana Kolme väriä -teoskokonaisuuden striimauksessa joulukuussa 2020, minkä jälkeen se oli katsottavissa tallenteena kevätkaudella 2021. Matkan varrella esityksen harjoituksista pääsi näkemään pieniä väläyksiä Aurinkobaletin livestriimeissä. Tänä aikana kulttuurilaitokset ovat olleet milloin auki, milloin kiinni, ensimmäisen striimauksen aikaan pandemian ”syksyksi ohi” -optimismi oli vaihtunut perhejoulujen perumiseen, mistä siirryttiin vuodenvaihteen jälkeen alkaneeseen oman rokotusvuoron odottamiseen. Vielä pariin kertaan lykkääntyneen livekohtaamisen vihdoin koitettua löysimme itsemme paitsi edelleen keskeltä pandemiaa, myös entistä raastavammaksi muuttuneesta maailmantilanteesta.
Ensi-iltojen välillä Emho on ehtinyt hieman muuttua ja pidentyä. En tiedä millä tavoin koronakauden pyörteissä heittelehtiminen on muutoin vaikuttanut esityksen muotoutumiseen, mutta katsojana sekä kulkutaudin edellyttämä eristäytyminen että tunnelmien vaihtelu ovat väistämättä tuoneet tulkintoihin oman lisämausteensa. Esitys ei silti ole koronateos; sen teemat eivät itsessään ole aikasidonnaisia. Emhon alaotsikko Elämän arkkitehtuuri kertoo paljon – se käsittelee ihmiselämän ja yhteisöjen rakentumista, kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia. Vaikka jompi kumpi tulkinta painottui ajoittain enemmän, luinkin sitä koko ajan ainakin kahdella eri tasolla, sekä yksilön että yhteisön näkökulmista.
Emhon lähtee liikkeelle hyvinkin varhaisista elämänvaiheista. Tanssijat – Elina Raiskinmäki, Linda Björkqvist ja Côme Calmelet-Pyykkö – aloittavat lattialta erilaisista asennoista, joista hiljalleen lähtee pientä liikettä. Jostain nousee käsi kurottaen kohti valoa kuin ihmistaimella. Kun taimet pääsevät hapuilevan alun jälkeen omille jaloilleen, alkaa myös arkkitehtoninen teema erottua. Tanssijoiden esiintymisasuihin on painettu karttamaisia kuvioita, jotka näyttävät kaupungin selvästi rajatuilta kortteleilta ja tonteilta rakennuksineen. Näyttämöllä tanssijoiden välillä ei ole konkreettisia rajoja, aitoja tai seiniä, mutta ne ovat silti selvästi olemassa. Jokainen kolmesta tanssijasta tanssii omaa elämäänsä. Jos joku siirtyy, he sujahtavat toistensa ohi kuin toisiaan hylkivät magneetit asettuakseen jälleen omaan yksinäiseen tilaansa. Mieleen kerrostalo, josta on yksi seinä poistettu nukkekodin tapaan.
Tanssivan nukkekodin erillisyys on merkillisen kiehtovaa ja jännitteistä. Eri ”asunnoissa” näkyy erilaisia tunnetiloja, elämäntilanteita ja tapahtumia, jotka saivat hetkin hieman hymähtämäänkin ne tunnistaessaan, mutta pääosin niistä välittyy irrallisuutta, eristäytyneisyyttä, elämän suorituskeskeistä hektisyyttä, lopulta puhdasta huudoksi purkautuvaa vimmaa, ahdistusta ja raivoakin. Katsomon puolella ei silti ahdista, myötäelämisestä huolimatta vaikutus on ennemmin katarttinen. Kun tanssijat alkavat hiljalleen lähestyä toisiaan, tutkia ja kopioida toisen liikettä, kohtaamiset nostavat esiin myös pimeitä puolia. En ole enää varma, oliko aiemmissa versioissa viittauksia henkiseen ja/tai fyysiseen väkivaltaan, mutteen ainakaan muista niitä. Tällä hetkellä luin niitäkin kahdella tasolla, kommunikaation, empatian ja niiden puutteen kautta sekä ihmissuhteissa että laajemmin, jopa globaalisti.
Luultavasti siksikin viehätyin tanssijoiden sittemmin luomasta ihmisketjusta, jonka muuntuvat kulmikkaat muodot seuraavat taustalle projisoitua, sydänkäyrän tavoin piirtyvää kaupunkisiluettia. Kaupungin sykkeestä puhuttaessa tunnutaan yleensä tarkoittavan ennen kaikkea tapahtumia ja menopaikkoja, ei niinkään jokapäiväistä elämää. Kaupunki on kuitenkin kaikkien osiensa summa, ja sen betonikuoren alla sykkii pehmeä, haavoittuva sydän. Toisiaan vasten tukeutuvat tanssijat muistuttavat konkreettisesti, että perimmiltään kaupunki tai mikä tahansa yhteisö toimivat vain, kun se perustuu sen jäsenten yhteiselle sopimukselle ja luottamukselle. Juuri nyt tuntui erityisen hyvältä nähdä, miten jotain rakennetaan eikä vain revitä rikki.
Emhossa onkin esteettisyyden ohella jotain elämänläheistä, rehellistä ja aitoa, mikä puhutteli jo striiminä ja tallenteena. Olen aina valmis puhumaan striimauksen puolesta: ne ovat tärkeitä paitsi poikkeusaikoina, myös muulloin etenkin niille, joiden ei ole ollenkaan mahdollista lähteä paikan päälle. Olisin kuitenkin ollut pahoillani, jos en olisi päässyt näkemään sitä myös Manillassa, ruudun takaa tihrustelemisen sijaan kokemaan sitä juuri tässä ja nyt, Jaakko Salosen elektronisen livemusiikin ympäröimänä. Niin hyvin kuin livekokemuksen voiman tiedänkin, se jysähtää silti odottamattomalla tavalla. Abstraktio saa seurakseen kihelmöivää energiaa, esityksen tilallisuus avautuu, erillisyys ja kohtaaminen konkretisoituvat.
Eri katsomistavat ja -kerrat, esityksen muuttuminen ja sen näytösten siirtymiset ovat myös tehneet koko katsomiskokemuksesta monella tapaa erikoislaatuisen. Etäisyyden ja kohtaamisen teemat kietoutuivat Emhon elinkaareen, kun esitys ja yleisö joutuivat tahattomien tangenttien, lähestymisten ja äkillisten käännösten pandemiakoreografian vietäviksi. Saman ei toivoisi enää toistuvan minkään esityksen kohdalla, mutta kaikkien vaiheiden jälkeen kohtaaminen oli kyllä erityisen sykähdyttävää. Näinhän sen kuuluu olla – samassa tilassa näkemässä, kuulemassa, tuntemassa ja oivaltamassa, samassa sykkeessä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Yökukkujan sekalaiset 