Poppean kruunaus

Aurinkobaletti, ensi-ilta 5.5.2022

Kuvat: Jussi Virkkumaa

Aurinkobaletin tulkinta Poppean kruunauksesta on niitä tuotantoja, joista ei etukäteen oikein tiedä, mitä odottaa eikä jälkikäteen ihan heti osaa selittää, missä oikeastaan on reilut pari tuntia ollut. Se kuulosti alun perinkin kiehtovalta: steampunk-henkinen nykytanssin ja barokkioopperan yhdistelmä – monestiko sellaista tulee vastaan? Sekä ns. vanhan musiikin että nykytanssin ystävänä ja steampunkista kiinnostuneena tämä oli ehdottomasti nähtävä, mitä se sitten olisikaan.

Mitäkö se sitten on? Aivan ensimmäinen reaktioni oli, että jos joisin vähän liikaa punaviiniä katsellessani Peter Greenawayn elokuvia ja nukahtaisin kesken kaiken, saattaisin nähdä juuri tällaista unta.

Pitää ehkä varmuuden vuoksi tähdentää, että tämä on hyvä asia. Se kertoo alkuhämmennyksen ohella siitä, että Poppea on yllätyksellinen, omaperäinen, mielikuvituksellinen, värikäs, runsas ja villi. Se sisältää roppakaupalla huumoria, joka saa paikoin ounastelemaan, että tekijät ovat ottaneet mallia myös keskiaikaisista marginaalipiirustuksista (joskin vastaavia vaikutteita varmaankin löytyy esimerkiksi koomisen oopperan perinteestä). Teos seilaa alusta loppuun vaihtelevilla vesillä, keveän ja raskaan, värikylläisyyden ja synkeiden sävyjen välillä.

Poppean ytimessä on Claudio Monteverdin säveltämä ooppera, joka sijoittuu keisari Neron mielivallan ja monenkirjavien himojen, juonittelujen ja murhien leimaamaan hoviin. Neron lisäksi tärkeimpiä henkilöitä ovat tämän syrjäyttämä vaimo Octavia ja rakastajatar Poppea, joka juonittelee itsensä keisarinnan paikalle. Giovanni Francesco Busenellon libretto perustui jo valmiiksi löyhästi tositapahtumiin ja muunteli faktoja vapaasti, omiin tarkoitusperiinsä sopivalla tavalla. Mukaan punoutui myös täysin fiktiivisiä henkilöitä muista teoksista. Urmas Poolametsin ohjaama ja visualisoima versio toimii samassa hengessä. Alkuteosta on muokattu ja tarinaa jatkettu: alun perin ooppera päättyy toisensa saaneen Neron ja Poppean, moraalittoman, juonittelevan ja julman pariskunnan onnen ja rakkauden ylistykseen. Monteverdin aikalaisille ironia oli kenties ilmeistä, pohjoiselle nyky-yleisölle näytetään, että ihanuus oli toki kyseenalaista ja lyhytaikaista: kummankin elämä päättyy ennenaikaiseen kuolemaan, Nero surmaa Poppean ja syrjäytetyksi tultuaan itsensä. Neron väkivaltaiselle tyrannialle ja Rooman tuholle ei tarvitse etsiä vastineita kaukaa, eikä vain historiasta.

Radikaalimmat muutokset koskevat kuitenkin Monteverdin musiikkia, jonka Ismo Laakso on sovittanut yhdistäen barokkielementtejä moderniin elektroniseen musiikkiin ja rytmeihin. Kyse ei missään tapauksessa ole vain biitin lätkäisystä klassisen musiikin taustalle, vaan kokonaisvaltaisesta, tarkoin harkitusta sovitus- ja sävellystyöstä; mukana myös jonkin verran täysin Laakson omaa materiaalia. Hiukan Poppean kruunauksen taustasta lukemalla selviää, ettei tämäkään ole ennenkuulumatonta. Kumpikaan 1650-luvulta säilyneistä, keskenään erilaisista oopperan painetuista versioista ei ole originaali. Teoksesta on laadittu erilaisia editioita, esityskäytännöt vaihtelevat eikä kukaan ole varma, kuinka suuri osa teoksesta edes on Monteverdin itsensä säveltämää. Mitään autenttista versiota ei siis ole olemassakaan.

Siitä kieltämättä voidaan olla varmoja, ettei alkuperäinen teos kuulostanut ainakaan tältä. Puristeille tämä versio ei sovi, eikä se välttämättä miellytä ihan kaikkia muitakaan, mutta jos on halukas heittäytymään seikkailuun ennakkoluulottomasti, tutkimusmatka on mielenkiintoinen. Vanha ja moderni punoutuvat kiinteästi yhteen toisiaan tukien ja korostaen, mutta tuntuvat väliin ilmaisevan teoksen kääntöpuolia – kuulaan kauniin laulun alla tummemmat konemelodiat ja -rytmit tuovat mukaan koleampia pohjavirtauksia ja ainakin omaan korvaani jopa maailmanlopun enteitä. Barokki soi mukana tunnistettavasti; ajoittain nykyrytmiikka myös vetäytyy hieman hiljaisemmaksi ja ambientimmaksi antaakseen tilaa Monteverdin huikeille melodioille.

Laulullisesti melodioista vastaavat pääasiassa baritoni Jouni Bäckström ja sopraano Anneliina Rif. Bäckström on monelle jo ennestään tuttu myös klassiseen musiikkiin liittyvästä huumorista ja hyppää vakavampien lauluosuuksien välissä ketterästi mukaan fyysiseen komediaan. Vanhaan musiikkiin erikoistunut Rif on valloittava missä roolissa tahansa. Koska Poppeassa kaikki tekevät vähän kaikkea, myös Aurinkobaletin tutut tanssijat (Linda Björkqvist, Côme Calmelet-Pyykkö, Patrick Di Quirico ja Elina Raiskinmäki) pääsevät ääneen. Heistä Calmelet-Pyykölle ja di Quiricolle laulettavaa on jaettu enemmän. Muutoin jokaiselle esiintyjälle on jaettu useampia rooleja sukupuolirajoista suuremmin piittaamatta, mikä on aina mainiota. Kaikki ottavat moninaiset hahmonsa haltuun hienosti, mutta oma huomioni kiinnittyi ehkä useimmin Raiskinmäen moniin rooleihin. Oli tämä kikattava tyttö tai juoppo matruusi, keisari tai imettäjä, arvokas keisarinna tai keisarin kylmät terveiset Senecalle koruttomasti toimittava viestinviejä, häntä on erityisen hauska seurata.

Roolijaot menevät myös päällekkäin ja limittäin, sillä lähes jokaista hahmoa esittää vuorollaan useampi esiintyjä, toisinaan samanaikaisesti. Ehkä paradoksaalisesti selkeintä se on aivan esityksen lopulla, kun näyttämöllä kohtaa kolme Neroa ja Poppeaa, kukin pari laivan eri tasoilla. Muutoin nopeat vaihdokset ja päällekkäisyydet voivat ajoittain saada kaipaamaan Excel-taulukkoa avuksi. Sama pätee juoneenkin, ellei satu tuntemaan oopperaa ennestään tai osaa libreton kieltä, italiaa (esityksessä tosin satelee reploja lisäksi ainakin ranskaksi, ruotsiksi ja suomeksi). Kummastakaan ei lopulta tarvitse kantaa huolta. Saattaa olla eduksi lukaista ohjelmasta teoksen lyhyt kuvaus ja vilkaista samalla rooliluetteloa, mutta käytännössä perusasetelman ymmärtäminen riittää. Esittäjästä riippumatta hahmot erottaa kullekin kuuluvasta asusta, muutoin ele- ja liikekieli, äänenpainot, musiikki ja laulun emotionaalinen lataus kertovat kaiken oleellisen.

Mutta entä tanssi? Tottahan sitä Aurinkobaletin tuotannosta löytyy, vaikka näyttämöllä tapahtuu paljon muutakin. Suurimman osan näyttämöstä valtaa lavastusrakennelma, viitteellinen laiva, jonka keula osoittaa kohti katsomoa. Laivassa on kolme neljä köysitikkaiden yhdistämää tasoa, jotka eivät ole suuren suuria. Tanssi, kuten muukin toiminta, sijoittuu usein yhtä aikaa eri tasoille, useammalle kuin yhdelle tanssijalle jää hiukan enemmän tilaa lattiatasolle keulan molemmin puolin. Vaikka tila on totuttua rajatumpi tai ainakin jaetumpi, tanssillakin kyllä mahtuu edelleen kertomaan tarinaa ja kuvaamaan henkilöhahmoja ja näiden tunnetiloja. Se myös nivoutuu kokonaisuuteen niin, ettei sitä aina tule erikseen ajatelleeksikaan.

Poppean kruunaus on kyllä jonkinlainen Tardis-produktio, se tuntuu moninkertaisesti suuremmalta kuin mitä tälle näyttämölle pitäisi oikeastaan mahtua – tai mitä suhteellisen pienellä miehityksellä luulisi voivan toteuttaa. Joka sentti saatavilla olevasta tilasta toki on käytössä, lattiasta katonrajaan, kaiteilla roikkumisesta nyt puhumattakaan. Jotkin lauluosuudet taisivat tulla nauhalta livenä esitetyn laulun täydennykseksi. Näkymä on runsas, katsoja saa usein käännellä päätään nähdäkseen, mitä kaikkea on samanaikaisesti tekeillä eri puolilla lavastetta ja musiikki täyttää senkin tilan, mikä materian lomaan jää. Toisaalta ajoittain näyttämö rauhoittuu ja keskittyy valittuihin kohtauksiin. Nekin ovat usein niin intensiivisiä, etten ehkä kutsuisi niitä hengähdystauoiksi, mutta ainakin ärsykkeiden määrä hellittää hetkeksi.

Kotiin päästyäni jäin miettimään, miten steampunk tässä yhteydessä oikeastaan ilmenee. Odotin ehkä näkeväni sitä vaatetuksessa, joka kuitenkin toi loisteliaisuudessaan mieleeni muun muassa Bysantin, ei steampunkin suosimaa viktoriaanista kuvastoa. Ehkä steampunk-henkisyys tarkoittaa tietynlaista anakronismia, mikä näkyy sekä aiheen käsittelyssä että kahden eri aikakauden musiikin kietoutumisessa toisiinsa. Tai ehkä steampunkin retrofuturismi kiteytyy lavastukseen, jonka mielsin purjelaivaksi, mutta jonka uumenissa on myös Ismo Laakson miehittämä ja valvoma konemusiikkihuone. Kenties se näkyy myös heilurimaisessa, itseään toistavassa tanssiliikkeessä, johon kaikki esiintyjät ennen väliaikaa liittyvät yksi kerrallaan kuin mekaanisen kellokoneiston osina. Tik tok, tämä valtiolaiva seilaa vaarallisilla vesillä ja arvaamme jo, että sen hetket ovat luetut.

Oli miten oli, mitään en esityksen yltäkylläisyydessä kylpiessäni jäänyt kaipaamaan. Ainoa pieni miinus osaltani oli omiin (mahdollisesti keskimääräistä herkempiin) korviini hiukan liian kova volyymi aivan ensimmäisen näytöksen alussa. Laulu jäi tuolloin hieman musiikin jalkoihin, samoin osa repliikeistä, joskin ainakin jälkimmäinen taisi olla osittain ideanakin. Myöhemmin balanssi korjaantui tai sitten vain totuin siihen alun hurjalta tuntuneen vyörytyksen jälkeen.

Suuri ja äänekäs esitys silti on, värikäs ja hallitun hillitön, hurja ja hassunhauska. Olen pääasiassa vähemmän on enemmän -tyyppinen katsoja enkä erityinen elektronisen musiikin ystävä, mutta nautin Poppean kruunauksesta täysin siemauksin koko ihastuttavan pähkähullussa*) kokonaisuudessaan. En välttämättä suosittelisi sitä musiikkipuristien ohella tosikoksi itsensä määritteleville, mutta kaikille muille, vähänkin seikkailunhaluisille taiteenrakastajille kyllä ja erittäin lämpimästi. Esitys tuntuu tinkimättömällä intohimolla ja taidolla tehdyltä, vaikkei ota itseään liian vakavasti. Rajoja rikotaan riemukkaasti, kaikki esiintyjät osallistuvat kaikkeen, venyvät ja heittäytyvät – katsojana on helppo heittäytyä yhtä iloisesti mukaan.

*) ”Pähkähullu” kuvaa nyt paremman sanan ollessa hukassa isoa ja ennakkoluulotonta, hervotonta huumoria ja iloittelua sisältävää luovaa projektia. Se on tässä yhteydessä mitä positiivisin lausuma.

Kevään jäljellä olevat näytökset 11.-14.5., elokuussa neljä lisää.

Esityksen kotisivu

P.S. Pakollinen historia-aiheisen tutkinnon suorittaneen lisäys: antiikin historiakirjoitus ei sekään ole ollut silkkaa faktaa, joten kaikki käsitykset Neron luonteesta ja teoista eivät luultavasti ole totta. Sen verran toki voi päätellä, että mikään toivottava henkilö itsevaltiaan rooliin hän ei olisi, joskin samaa voisi sanoa monesta muustakin keisarista. Neron aikalaiset ja jälkipolvet ovat joka tapauksessa värittäneet totuutta mielensä mukaan. Faktoiksi puettua historian vääristelyä – ihan kuin tässäkin olisi jotain tämänhetkisestä maailmasta tuttua.

Näin esityksen pressilipulla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s