Hobitti

Turun Kaupunginteatteri 23.4.2022

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

On aina erilaista lähteä teatteriin katsomaan teosta, josta on jo ennalta voimakkaita mielikuvia. Turun Kaupunginteatterin viimeisin Tolkien-saagan versiointi ei silti herättänyt ennalta yhtä monimutkaisia tuntemuksia kuin Taru sormusten herrasta nelisen vuotta sitten. Jälkimmäisen olen lukenut useita kertoja teini-iästä lähtien, Hobittiin tutustuin vasta sen jälkeen enkä innostunut siitä samalla tavalla. Kirjaan ei siis ole mitään erityistä tunnesidettä kuten monella sen lapsena lukeneella, eikä Peter Jacksonin elokuvatrilogiakaan oikein sytyttänyt. Nähtävä se kuitenkin oli, koska… niin, miksi? Miksi ylipäätään katsoa teatteriversio kirjasta, josta on jo tehty kokonainen elokuvasarjakin?

Alustavasti olin ainakin utelias näkemään, miltä visuaalisesti huikean Sormusten herra -versioinnin seuraaja mahtaa näyttää, miten tarina on tuotu näyttämölle ja mahtaisinko kiinnostua siitä enemmän. Vähintäänkin yhtä näyttävää ja viihdyttävää seikkailua oli lupa odottaa, sillä Hobittia on ollut tekemässä käytännössä sama tiimi kuin Sormusten herraakin – ohjaaja Mikko Kouki, dramaturgi Sami Keski-Vähälä, pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava, lavastaja Teemu Loikas ja niin edelleen. Uutena mukaan on tullut nukkien suunnittelusta vastannut Pia Kalenius, joka lienee tuttu kaikille turkulaista nukketeatteria harrastaneille. Se oli hyvä uutinen etenkin, jos odotti erityisesti näkevänsä teatterin version Smaugista (ja kukapa sitä ei olisi odottanut).

Koska mielikuvani ovat sekoitus hieman hataria muistikuvia kirjasta ja aavistuksen sekavia käsityksiä elokuvista, sanomisiini kannattanee suhtautua sen mukaisesti. Jokseenkin varmasti uskallan kuitenkin todeta, että sovitusta ajatellen Hobitin etuna Sormusten herraan nähden on yksinkertaisempi rakenne ja lyhyempi alkuteos. Tällä kertaa selvitäänkin yhdellä väliajalla ja alle kolmen tunnin kestolla. Klassikoiden sovittaminen tuskin on silti koskaan helppoa – keitä otetaan mukaan, mitä jätetään pois, miten käytettävissä oleva aika jaetaan?

Ainakaan itse en jäänyt kaipaamaan mitään, tarina kulkee, ikonisimmat kohtaukset ovat mukana ja tärkeimmille niistä on annettu hyvin tilaa. Jokin pieni kaiho ehkä liittyi Järvikaupungin pienehköön pre-apokalyptiseen rooliin näytelmässä, mutta sekin taisi johtua lähinnä sen tyynestä kauneudesta eikä niinkään puuttuvista tapahtumista. Tarinan kannalta oleellisin osa eli kaupungin hävitys nähdään ja tässä ajassa se tuntuu erityisen viiltävältä: katsomon sivuilla juoksee kauhuissaan pakenevia järvikaupunkilaisia, toiset väistelevät Smaugin liekkejä sekasortoisella näyttämöllä, ilma täytyy huudoista, tulen loimotuksesta, sydäntä kylmää. Vuosia fantasian myyttisiä taisteluita sujuvasti seurannut rauhan ajan lapsi muistaa yhtäkkiä, että Tolkien oli itse mukana ensimmäisessä maailmansodassa.

Näkyvin muutos Kaupunginteatterin versiossa on kääpiöiden karsiminen, mukana ovat Thorinin ohella vain Fili, Kili, Dwalin ja Gloin. Pahoitteluni suurille Hobitti-faneille, mutta minusta ratkaisu on sinänsä hyvä, en ole koskaan tahtonut pysyä selvillä koko kolmentoista kääpiön lössistä. Myönnettäköön, että viisi on silti aika vähän, vain kaksi kääpiötä lisää olisi tuonut tarinaan enemmän hässäkkää ja hämminkiä (joskin tämäkin näyttelijäjoukko sitä pyrkii ansiokkaasti tuottamaan). Ryhmän pienuus saa seikkailun tappiot tuntumaan entistäkin raskaammilta: paitsi että Thorin, Fili ja Kili ovat kääpiöistä tärkeimpiä ja mieleenpainuvimpia, retkueesta kaatuu nyt suurin osa. Toisaalta ahneudesta maksettava hinta on todella tuntuva.

Ainoana mahdollisena pienenä ongelmana pidin Thorinin kaarta. Vaikka Hobitin tarina ei ole vain tyhjänpäiväistä tohinaa, ei siitä myöskään ihan mittaamattomia syvyyksiä löydy. Pääteemoja ovat Bilbon kasvutarina sekä ahneus. Bilbon tie avautuu hyvinkin, mukavuudenhaluinen, vähän epävarma ja pelokaskin hobitti löytää itsestään rohkeutta paitsi seikkailuun, myös moraalisten päätösten tekemiseen. Kirjassa käsitellään ahneutta usean hahmon kautta, mutta teatteriversiosta taisi Järvikaupungin isäntä jäädä kokonaan pois. Aarteiden ja rikkauksien korruptoiva vaikutus näkyy siten pääosin Klonkun ja Thorinin hahmoissa. Mahtaakohan nopeahkossa tarinankuljetuksessa etenkin teosta tuntemattomille katsojille valjeta, miksi kääpiöiden liideri on näytelmän loppupuolella niin armoton ja kuuro järkipuheelle? Vaikka hahmossa on pitkin matkaa hienoista epäluuloisuutta ja jyrkkyyttäkin, hän vaikuttaa näyttämöllä pääosin positiivisemmalta hahmolta, joka napsahtaa yhtäkkisesti. Thorinin viimeinen puheenvuoro selvittänee asiaa, vaikkakin melko myöhään.

Romaanin tiivistäminen tosiaan tarkoittaa myös sitä, että karsittunakin tapahtumat etenevät melkoisen vauhdikkaasti. Tolkien, etenkin Sormusten herra, on itselleni parhaimmillaan luettuna, jolloin lukija tuntee tekevänsä matkaa yhdessä pitkään vaeltavien hahmojen kanssa. Elokuvat tavoittavat ajan tuntua jossain määrin (etenkin, jos käyttää noin puoli vuorokautta pidennettyjen versioiden katsomiseen), mutta livenä vastaava taitaisi vaatia vähintään päivävaelluksen. Tässä näytelmäversio ei siis ole parhaimmillaan, mutta se on odotettua eikä välttämättä minkäänlainen ongelma useimmille katsojista.

Se, missä teatteri voittaa ainakin elokuvan ja pääsee lähemmäs lukiessa syntyvää päänsisäisen teatterin tuotantoa, on elävän esityksen visuaalisuus, välittömyys ja aistittavuus. Hobitin visuaalisessa ilmeessä on puvustuksesta käsiohjelman ulkoasuun paljon samaa kuin elokuvaversiossa, mutta toteutus on silti teatterin oma, ei kopio. Kaikki näyttää yhtä upealta kuin Sormusten herrassakin. Valot ja projisoinnit täydentävät sukkelaan vaihtuvia lavasteita ja luovat hetkessä huikeita näkymiä, tunnelmaltaan erilaisia metsiä, louhikoita tai luolia vuorten uumenissa, lepattavia perhosia tai ukkosmyrskyn. Näitä voisi ihailla pitkään ihan sellaisenaankin, ilman näytelmää. Taustaprojisoinnit tuovat myös näytelmässä tutkitut kartat yleisönkin nähtäviksi. Niiden pohjana on käytetty kirjailijan originaaleja, mutta projisoinneissa on omat viehättävät jipponsa: Yksinäisen vuoren viereen piirretty lohikäärme lähtee kaartelemaan pitkin karttamaisemaa. Näky sai melkein unohtamaan epäilyksen, ettei Tolkien-sedän kartoista velho eikä haltiakaan oikeasti kykenisi löytämään oikeaa vuorta, saati sitten vuoren seinämään kätkettyä salaovea.

Tapahtumiin tuovat lisäjännitystä ja näyttävyyttä sekä ammattilaisten että sirkuslinjalaisten stuntit ja pyrotekniikka. Thorinin saattue saa vastaansa esimerkiksi ketteriä örkkejä ja katosta laskeutuvia hämähäkkejä, Bilbon esittäjäkin pääsee ”putoamaan” valjaissa, mutta kotkan koivissa taitavat roikkua sijaisnäyttelijät. Kaupunginteatterin tulenpyöritystä, komeita voltteja ja monenlaista fyysistä taiteilua harrastavat örkit ovat sen verran luovaa ja taiteellista porukkaa, että mielipiteeni niistä muuttui positiivisemmaksi. Jos Mordorin hommat koskaan kyllästyttävät ja örkit jättävät hyökkäilyn ja murhailun vähän vähemmälle, niistä saisi erinomaisia viihdyttäjiä Keski-Maan kemuihin.

Pahikset tuppaavat ylipäätään olemaan tarinoiden kiinnostavimpia ja värikkäimpiä hahmoja ja vähän niin käy Hobitissakin. Mainiosti maskeerattu peikkokolmikko Tom, Bertti ja Viljami ovat hilpeitä hölmöläisiä, Miska Kaukonen taas kerran aivan briljantti Klonkku. Kaikista odotetuin hahmo oli kuitenkin lohikäärme Smaug, joka olikin hienosti toteutettu. Sen aarrekammiossa mötköttävästä valtavasta ruhosta sai riittävän aavistuksen otuksen äkillisesti liikahtaessa tai häntäpään heilahdellessa näyttämön toisella laidalla, kääntyilevä pää liikkuvine silmineen on eloisa ja ilmeikäs. Hyytävän kaunopuheisen ja temperamentiltaan tulisen lohikärmeksen viimeistelee aivan täydellisesti Eero Ahon ääninäyttely.

Vaikka sankariroolit ovatkin itsessään vähän värittömämpiä, näyttelijöissä ei moitteen sijaa ollut. Matka Yksinäiselle vuorelle on sen verran vaarallinen, että Bilboa esittänyt Teemu Aromaa joutui huhtikuussa jäämään toistaiseksi sivuun loukkaantumisen takia ja omana hobitti-iltanani näyttämölle tepasteli hänen sijastaan Ville Seivo. Päähenkilönä Bilbo on tarinan keskiössä koko näytelmän ajan, joten Seivolla oli erityisen suuret karvaiset jalat täytettävänä. Näyttelijöiden oppimis-, omaksumis- ja heittäytymiskykyä ei voi kuin ihmetellä, ellen olisi tiennyt vaihdoksesta etukäteen ja tuntenut näyttelijöitä ulkonäöltä, en olisi osannut epäillä mitään erikoisempaa tapahtuneen. Seivon Bilbossa oli juuri sellaista sympaattista hobittimaisuutta, mihin katsojan on helppo samaistua rämäpäisten kääpiöiden ja toinen toistaan merkillisempien olentojen keskellä.

Muitakin muutoksia on matkan varrella tapahtunut, Gandalfin hatun ja viitan alta löytyy nyt Kimmo Rasila, eikä suinkaan käsiohjelman ilmoittama Mika Kujala. Jälkimmäisen roolityötä ei siten pääse nyt vertaamaan Sormusten herran aikaiseen. Hahmo tuntui silloin (ainakin näytelmän ensimmäisinä päivinä) hieman jäykältä, mikä liittyi ainakin osittain vuorosanojen ajoittaiseen kankeuteen. Keski-Maan jo ennestään tuntevan tiimin ote tuntuu Hobitissa kauttaaltaan varmemmalta ja tekstikin soljuu nyt hyvin, mutta Gandalfin hahmossa on edelleen siinä pilkahtelevasta voimasta ja tuikeudesta huolimatta enemmän jonkinlaista setämäisyyttä kuin odottaisin. Kyse taitaa kuitenkin olla vain omista mielikuvistani.

Roolijaot ovat joka tapauksessa osuvia ja viihdyttäviäkin. Kilin ja Filin näyttelijöiden ei pitäisi hämmästyttää – ihmiset tuskin osaavat erottaa nais- ja mieskääpiöitä toisistaan jos heillä kaikilla kerran on parta, ja Minna Hämäläinen ja Ulla Reinikainen kääpiöivät vallan mainiosti. Bilbon, Gandalfin ja kääpiöiden näyttelijöitä lukuunottamatta jokaisella on useampia rooleja. Olisin voinut ennalta vaikka lyödä vetoa, että Markus Ilkka Uolevi esittäisi Bardia, mutten arvannut, että hän on myös peikko Bertin nahoissa. Melkoinen kontrasti on myös Kaukosen rooleissa nelinkontin loikkivana Klonkkuna ja arvokkaasti lipuvana haltiakuninkaana (nimeä Thranduil ei käytetä näytelmässä).

Kieltämättä making of -nörttiyteni saa ihastelun lisäksi välillä miettimään, miten ihmeessä tämä kaikki toimii niin saumattomasti. Kommenttiraidalla varustettua näytöstä odotellessa kymmenen pistettä siitä, että myös näytelmän aikana näkymättömissä työskentelevä tiimi marssitetaan loppukiitoksissa lavalle. Myrskyisät aplodit myös kaikille muille toteutuksesta vastanneille!

* * *

Miksi siis katsoa teatteriesitys Hobitista? No, esimerkiksi siksi, että se on aivan omanlaisensa visuaalinen elämys, jollaisesta ei missään muualla pääse nauttimaan. Siksi, että kaikki tapahtuu tässä ja juuri nyt, elävänä katsojan edessä. Siksi, että elokuvan näennäisen realismin sijaan tällaisessa esityksessä on enemmän mielikuvitusta kiehtovaa fantastisuutta – mutta elokuvaa katsoessa ei koskaan tunne lohikäärmeen liekin kärventävän kulmakarvojasi. Ja miten muutoin pääsee bongaamaan nykyään niin harvinaiseksi käyneen lohikäärmeen?

Melkein sanoisin, että unohtakaa Jacksonin elokuvat*), käykää katsomassa tämä.

*) Paitsi extended-boksin ekstrat kannattaa katsoa, ne ovat Hobitissakin hyviä.

* * *

Esitys on jäämässä kesätauolle, mutta jatkuu syyskaudella. Liput myynnissä.

Esityksen kotisivu

Näin esityksen pressilipulla.

Kiitokset vielä teatterille talvikautta Teatterisillalla sulostuttaneesta lohikäärmeestä! (Alla olevat kuvat Aurajokea vartioivasta Smaugista kirjoittajan.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s